Kahdeksankymmenluvun alku oli aikana humalluttavaa, ja suomalainen rock oli voimissaan. Vaikka tunsin itseni ulkopuoliseksi helsinkiläisistä ja tamperelaisista muusikoista koostuvassa muusikkoporukassa, saattoi helismaalaista toverillisuutta aistia niin sisävesipurtilon kannella, pienessä baarissa, kuin kotoisasti suhisevan saunan maukkaissa löylyissä. Muistan yhä hyvin laivan kannella syvällisiin keskusteluihin ilkosillaan antautuneet muusikkoidolini, sekä hyttipaikan, jonka yksi kiertueella mukana olleista muusikoista armeliaasti minulle antoi itse yön yli putkeen juhliessaan.
Kun matka Mikkelin satamasta Punkaharjulle ja Huviniemen tanssipaikalle meni sisävesilaivalla, jatkoin Punkaharjun vanhan ja arvokkaan hotellin luota matkaani kohti lähintä rautatietä ensin kilometrin syksyisessä auringonpaahteessa kellien, sitten bussilla lähimmälle junaseisakkeelle köröttäen, ja viimein vanhassa kunnon junavaunussa matkaani Varkauteen jatkaen.
Musiikin ohella oli neitseellinen, koskematon Saimaa, peilautuma joistain lapsena televisiossa katsomastani mustavalkoisista elokuvista. Elokuvan tapaan kelaan aina joskus muistoja tuosta onnellisesta ja viattomasta loppukesän pitkästä viikonlopusta, joka aikuisuuden kynnyksellä, pienenä seikkailuna, on yhä ja tulee aina olemaan elämäni onnellisimpia kokemuksia ja hetkiä.
Tuon matkan jälkeen muistoissani on aina liittynyt itäisen Suomen tuohoon osaan joku kummallinen myyttinen kaipuu, ajatus jostain paremmasta, mutta kerran koetusta, jota kannattaa tavoitella ja jota kohtaan kannattaa ponnistella. Ehkä kyseessä on myös kaipuu omaan menneisyyteen, pman suvun historiaan, sukujuureni kun kuitenkin pari polvea taaksepäin vietynä päätyvät ison järven rannalle nykyisin Venäjän puolella avautuvan Laatokan molemmin puolin.
![]() |
EveliinaH |
| Kirjoitti tämän kommentin 7.03.2010 kello 09:38 |


